Itsenäisyyspäivänä mieli palasi taas siihen todellisuuteen, mitä itsenäisyys meille merkitsee.

Pappani ja hänen neljä veljeänsä olivat rintamalla puolustamassa maatamme. He kaikki palasivat sodasta hengissä ja elivät pitkän elämän. Kaikilla ei käynyt yhtä onnekkaasti.

Kirjeistä tuolta ajalta voi aistia sen tuskaisuuden, mikä perheestä erossa oleminen nuorille miehille merkitsi. Sodan keskeltä murehdittiin kotioloja, nuoren vaimon ja pienten lasten selviämistä. Murehdittiin viljelyksiä ja sadonkorjuuta, pohdittiin arkisia asioita. Välillä kaikui toivottomat sävelet, kun sota ei ottanut ollenkaan loppuakseen. Kirjeitä tuli syvältä nykyisen Venäjän puolelta Karjalasta, jossa sodan keskellä tehtiin siltoja ja korjattiin surkeakuntoisia teitä. Kaikki tämä tehtiin, koska oma synnyinmaa oli niin rakas ja nuoret halusivat pitää vapaan maan puolustaen sitä oman ja lastensa tulevaisuuden vuoksi.

Itsenäisyys saatiin säilytettyä, mutta siitä seurasi ankarat sotakorvaukset ja evakkojen asuttaminen. Isoisäni, äitini puolelta, joutui jättämään viljavan maatilansa Karjalaan ja asettumaan kauaksi kotoa. Hänen tapasi onnekseen isoäitini ja elämä jatkui Suomessa. Koskaan ei kuitenkaan koti Karjalassa unohtunut.

Minä rakastan kotimaatani ja mahdollisuuttamme elää itsenäisessä Suomessa. Kunnioitan syvästi isovanhempiani, jotka tekivät sen mahdolliseksi muiden sodan käyneiden kanssa. Toivottavasti omat lapsenlapsemme voivat kokea saman ja sanoa Suomen olevan edelleen itsenäinen. Sotaan emme toivottavasti joudu, vaan voimme säilyttää itsenäisyytemme äänestämällä. Sen vuoksi olenkin Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaana.